Tag: terveys

Voihan suklaa!

Tasan viikko sitten päätin luopua päivittäisestä lounaastani sekä välipalastani ja illallisestani. EIkä pidä unohtaa aamupalaa.

Tuo pirullinen suklaa, joka on niin hyvää, että sillä voi korvata vaikka lounaan. Tosin nälkä ei pysy kauaa poissa, joten lisää suklaata auttoi tähän ongelmaan.

Lempparimauksi muodostui viime aikoina Fazerin popcorn-suklaa, jota saatoin syödä ihan vaan huvikseni levyllisen päivässä. Siihen oli hyvä lisätä päälle vielä perus Fazerin sininen ja uutuus Magnum-levyt ja -patukat. Eikä pidä unohtaa valkosuklaata! Sitäkin voi syödä ainakin levyllisen päivässä muiden suklaamakujen lisäksi.

Kaikki muut karkit olen itselleni suonut, mutta suklaata en. Voi miten vaikeaa onkin seistä siellä karkkihyllyllä ja valita jotain hirveää hedelmäkarkkia tai salmiakkia suklaan sijasta. Päänvaivaa on aiheuttanut myös se, että melkein jokaisessa karkkipussissa on mukana suklaata jossain muodossa. Purkka korvikkeena aiheutti heti alkumetreillä hirveät leukakivut ja niskasäryn eli sen sai unohtaa nopeasti.

Alun perin aloitin suklaadieettini jo aiemmin kunnes tajusin, että minun lempparimyslini sisältää tummaa suklaata. Lykkäsin siis aloitusta viikonlopun ajan, että sain myslini syötyä.

Eilen löysin kaapista unohtuneen suklaakätköni. En antanut periksi ja ne jäivät syömättä. Olin siis tyystin unohtanut kaappiin levyllisen suklaata ja yhden pussillisen suklaapäällystettyjä maissipalloja. Kun hävikki ei muodostunut tuota suuremmaksi, niin annoin miehelleni luvan syödä ne tai niiden seuraava osoite on roskiksessa.

Olen siis päättänyt ihan vaan huvikseni luopua syötävästä joka sisältää yli puolet rasvaa sekä melkein saman verran sokeria.

Omasta kokemuksestani en suostu uskomaan näitä kertomuksia suklaan terveellisyydestä ja siitä, etteivät ne aiheuta finnejä jne. Jokaisen kerran kun olen sen suklaapatukan tai jopa levyllisen naamaani tunkenut, on olo ollut hetkellisesti hyvä. Sokerit siis hyppäsivät pilviin hetkessä, mutta kyllä ne sieltä nopeasti alas tulivatkin. Lisäksi näytti siltä, että naama kirjaimellisesti räjähti täyteen näppylöitä ja kaikki suklaan sisältämä rasva kellui siinä mukana. Tosin en tunne sanaa ”kohtuullinen”.

Ihme kyllä, mutta ruoka on alkanut taas maistumaan. Aluksi tuntui siltä kuin olisi koko ajan nälkä. Naposteluun jäi siis koukkuun. Ja kun luovuin suklaasta huomasin sen, että eipä ole tullut paljon enää ylimääräistä syötyäkään. Lisäksi iho tuntuu paljon paremmalta nyt eikä rasvoitu enää läheskään niin paljon. Myös kunnon ruoka saa mahan täyteen moneksi tunniksi, jos ei ole ennen sitä vetänyt puolta kiloa suklaata.

Olen alkanut syödä aamupalaksi mysliä enemmän. Ilman suklaata tietenkin. En lisäile sinne mukaan sokeria ollenkaan ja silti sillä jaksaa aika pitkälle päivään töissäkin.

Voin kertoa että hiukan ottaa päähän lähestyvä pääsiäinen. Kaikki ne suklaamunat (erityisesti Kinderit) kauppojen hyllyillä on aika houkuttavia, mutta olen päättänyt olla antamatta periksi. Ja koska en ole kieltänyt itseltäni mitään muuta kuin suklaan, saan silti herkutella pääsiäisenä ainakin vähän.

Toisaalta olen huomannut myös sen, etteivät karkit ole niin hyviä kuin olin luullut. Yhtenä päivänä hain töihin jopa kaksi banaania nälän ensihätään, joka iskee yleensä päivän ensimmäisellä kahvitauolla.

Nyt kun olen ensimmäisestä viikosta suklaattomana selvinnyt on tullut aika ajatella uusia välipalaideoita ja naposteltavia, että saisin lopultakin osin karkin ja sokerin mättämisen vielä vähemmälle. Ajattelin jopa yhtä karkkipäivää viikkoon, mutta ei siihen ryhdytä, kun olen vuosien ajan harrastanut todella läheistä suhdetta sokerin kanssa. Hassua kyllä, mutta kaikki puheet sokerin vieroitusoireista on ihan totta.

Ajattelin kuitenkin pysyä sitkeänä ja lopettaa lopullisesti suhteeni Fazerin siniseen ja muihin suklaisiin, joiden kanssa on tullut pidettyä yhtä jo useampi vuosi. Jatkossa suhteeni myös hedelmäisiin ja salmiakkisiin sokeripusseihin tulee hiipumaan varmasti.

Olen kuullut, että sokeri ei enää ole edes hyvää, kun on ollut jonkun aikaa kokonaan ilman. Toivon, että omalla kohdallani käy niin. Olen kuitenkin ihan liian helppo saalis kaupan karkkihyllyllä.

FacebookTwitter

Toipumisjuttuja

Viikko on kulunut leikkauksesta.

Toipuminen on mennyt kipuillessa. Makuulta istumaan nouseminen tuottaa edelleen työtä ja tuskaa, mutta helpottaa päivä päivältä. Yhtäkään yötä en ole vielä onnistunut kunnolla nukkumaan. Pisin yhtäjaksoinen uni taisi olla edellisyönä viisi tuntia. Nukkuminen on tapahtunut pääosin istuallaan, mutta kun uskaltauduin menemään vaakatasoon, lihassärky alkoi helpottaa huomattavasti. Väsymys on aiheuttanut myös sen, että saatan nukkua kahdetkin päikkärit päivän aikana.

Ruoka on alkanut pikkuhiljaa maistua ja sen myötä olo on kohentunut huomattavasti.

Kovasti oltiin sitä mieltä, että töihin voi palata jo viikon kuluttua leikkauksesta. Minä en voi. Edelleen olen liian kipeä ja ”vajaatoiminen” kassatyöskentelyyn. Uupuminen tulee todella herkästi ja pelkästään puolen tunnin kauppareissun seurauksena on väliunet sohvalla.

Pukeminen alkaa sujua aika hyvin jo ilman apua. Ja pakko onkin onnistua, koska mieheni joutuu käymään välillä töissä. Eli vietän paljon aikaa yksin kotona.Kotityöt ovat edelleen kiellettyjen listalla. Eilen laitoin pyykkejä kuivamaan ja lopputulos oli tuskallinen. Seuraavat pari tuntia meni pääosin makoillessa panadolin kera sohvalla.

Tikkien päät poistettiin tänä aamuna. Hoitajan mukaan haavat parantuvat hyvin ja arvista tulee todella siistit ja näkymättömät jos vain jaksan niitä kunnolla hoitaa.

Kivun rajoissa siis mennään päivästä toiseen.

Huomenna tulee päivälleen vuosi täyteen edellisestä leikkauksesta. On siis kaikki toipumiseen liittyvät asiat vielä tuoreessa muistissa, vaikka kyseessä olikin ihan erilainen toimenpide tällä kertaa.

Still no regrets (and no pictures of my naked boobies). 🙂

On ollut myös hienoa huomata ihmisten suhtautuminen asiaan. Sitä ei nimittäin ole ollut. Paitsi yhden ihmisen osalta. Ja tämä yksi ihminen jaksaa edelleen muistuttaa minua siitä, miksi kyseiseen leikkaukseen hakeuduin. Kerta toisensa jälkeen muistaa kertoa siitä, kuinka en kelpaa itselleni enkä siten tälle ihmisellekään. Kaikkea ei kerro edes suoraan, mutta kyllä nämä asiat tyhmempikin ihminen osaa rivien välistä lukea. Toisaalta tämä kertoo minulle sen, että onpahan jotain mitä saavutella tulevaisuudessa.

Tajusin myös sen, että edelleen oman elämän mukavuuden tavoittelu on joidenkin mielestä väärin. Pitäisi vaan antaa olla ja tyytyä siihen surkeuteen mitä on tarjottu. Valitan, mutta jos kuulet jatkuvasti paskaa itsestäsi, se ei ole mahdollista. Kiitos nykyiselle parisuhteelleni, olen oppinut oman arvoni ja sen, että en ole kenenkään heittopussi. En enää. Lisäksi olen myös täysi-ikäinen eli osaan tehdä päätökseni omasta elämästäni ihan itse.

Liian helposti myös käytetään somen voimaa toisten julkiseen nöyryyttämiseen. Aluksi poistelin kommentteja aika ahkerastikin, mutta lopulta tajusin, että enhän minä itsestäni sitä idioottia tee kommentoimalla typeryyksiä ja muka hauskoja asioita hymiöiden kera toisten päivityksiin. Näistä ”fiksuista” kommenteista otetut kuvankaappaukset muistuttavat minua jatkossakin siitä, että minulla menee hyvin. Ne suorastaan kannustavat menemään eteenpäin ja tavoittelemaan aina vaan jotain enemmän. Onpahan ihmisillä jatkossakin puhuttavaa kauppareissuillaan. Se taitaa olla sitä kateutta.

Kaikki ne kommentit tästäkin aiheesta antoivat hyvän opetuksen myös siitä, kenelle en jatkossa kerro asioistani yhtään mitään. En myöskään enää jaksa kuunnella sitä ”oletyytyväinenitseesisellaisenakuinolet”- paskaa, koska kukaan normaali ihminen ei ensin arvostele toisen ulkonäköä ja sen jälkeen toitota sitä, kuinka pitää oppia hyväksymään itsensä. Seuraavassa lauseessa voidaankin jo kertoa siitä, kuinka olen tälle ihmiselle aina kelvannut. Anteeksi kuinka?

Ihan sama kummin päin teit niin se ei kelpaa kuitenkaan. Niin se vaan menee.

Jokaisella saa olla omat mielipiteensä, mutta tarvitseeko niitä tuoda julki siten, että joku pahoittaa niistä mielensä? Kuitenkin jokainen yrittää elää omaa elämäänsä niinkuin parhaaksi katsoo, enkä minäkään kulje neuvomassa/arvostelemassa muiden valintoja. Enkä myöskään keskustele niistä asioista muiden kanssa, olkoon kuinka läheisiä ihmisiä tahansa. Lähinnä on vaan kummastuttanut se, että aikuiset ihmiset käyttäytyvät näin lapsellisesti. Vai olisiko syynä vain oman elämän sisällön puuttuminen? Mene ja tiedä.

Minä ainakin uskallan olla rehellisesti juuri sitä mitä haluankin. En ole hyssyttelemässä omia valintojani siitä syystä, että jollekin voi tulla paha mieli ja ahdistus. Enkä kyllä näe sille mitään syytäkään. Jostain syystä se katkeruus ja kateus ihmisten sisällä nousee pintaan, jos joku omilla ansioillaan saavuttaa jotain mukavaa ja pystyy hankkimaan jotain itselleen tärkeää.

Eipä nämä tissit minullekaan ilmaiset olleet.

 

 

FacebookTwitter

Operaatio tissit

Minä otin ja toteutin pitkällisen suunnitelmani. Se vaati todella paljon töitä toteutuakseen, mutta olen hitto vie sen ansainnut.

Minulla oli pienet rinnat. Ei aina, mutta sen yhden ja ainoan imetyksen jälkeen kylläkin.

Jossain vaiheessa yritin jopa olla tyytyväinen itseeni, mutta yritykseksi se sitten jäikin. Yli kymmenen vuotta sitten tein päätöksen siitä, että jonain päivänä minulla vielä on ne tissit. Olkoot vaikka feikit, mutta ainakin ne ovat. Ja näkyvät.

Täytyy nyt erikseen mainita, että miestäni ei missään vaiheessa ole rintojeni koko kiinnostanut ja kun olen aiheesta kysynyt, on vastaus ollut sarjassa ”big boobs, small boobs, still boobs.”. Mutta nykyisessä parisuhteessani kotoa tulleesta tuesta huolimatta, silti jokainen kerta, kun sain muulta lähipiiriltä tai kavereilta edes vitsillä kuulla siitä, että ”eihän sinulla edes ole tissejä” aiheutti pahaa mieltä ja heikensi itsetuntoa. Ei ollut hirveän mieltä ylentävää kuulla sitäkään, että sivulauseessa aina muistettiin mainita kuinka silikonirinnat eivät ole hyväksyttävä vaihtoehto.

Minut leikattiin viime perjantaina. Kivut ovat olleet vaihtelevia. Sängystä ei pääse ylös ilman apua, jos erehtyy menemään makuulle asti. Nukun siis istualtani sen mitä nukun. Melkein kaikkeen tarvitsee apua. Maitopurkkia raskaampaa ei saa nostaa. Käsiä ei saisi hirveästi liikuttaa. Lääkkeet väsyttävät ja punainen kolmio paketin kyljessä aiheuttaa hieman sekavaa oloa. En minä tästä nauti, mutta kestän sen. Onhan minulla kotona kaikista parhaat tyypit apuna.

Minä sitten hankin ne tissit ja arvatkaas mitä? Ne ovat isommat kuin edelliset, pyöreämmät kuin monella muulla ja ne eivät roiku. En enää tarvitse yksiäkään supermegahyperpushuppeja. Voin hankkia mukavia rintaliivejä ja luulen, että löydän kaupasta jopa sopivatkin sellaiset.

Koska kyseessä oli tärkeä operaatio minulle, en edes harkinnut tekeväni sitä missään muualla kuin Helsingissä. Asiat loksahtelivat kohdilleen. Kävin konsultaatiossa ja puhtaan mammografian saatuani varmistin paikkani leikkaukseen. Konsultaation ja leikkauksen väliin jäi tasan neljä viikkoa. Mammografiaan menin yksityiselle, koska jokainen meistä tietää julkisen sektorin jonot tulosten odotusajasta puhumattakaan. Mammografia kesti vajaa kymmenen minuuttia. Tulokset sain heti mukaani ja toimitin ne välittömästi leikkaavalle klinikalle. Samana päivänä sain kirurgin vahvistuksen, että leikkaus voidaan toteuttaa sovitusti. Viimeiset viikot ennen leikkausta elin sormet ja varpaat ristissä toivoen, että en sairastu. Lisäksi jännitin mieheni työkuvioita, koska ne ovat muutenkin epävarmoja.

Loppujen lopuksi olen leikkauksen jälkeen istunut pari tuntia mieheni toimistolla koska kotimatkalla minulle iski heikko olo. Samana iltana mieheni teki firmansa operatiivisen johtajan kanssa töitä vielä meillä kotona, koska minua ei saanut jättää kotiuttamisen jälkeen yksin. Lauantaina löysin itseni taas mieheni toimistolta. Ainakin olen saanut itseni liikkeelle leikkauksen jälkeen niin kuin suositeltiinkin. Pitää muistaa kehua sitä porukkaa, mikä miehelläni töissä on. Loistavia persoonia ja ymmärtäväisiä tyyppejä.

Ja ettei nyt kenellekään jää epäselväksi, niin päätös ottaa nämä tissit, oli yksin minun. Niin se on ollut aina. Tosin jokainen arvosteleva kommentti vitsinä tai ei, on vaikuttanut tähän päätökseen todella paljon. Päivittäiseen jahkailuuni kyllästyneenä mieheni käski minut konsultaatioon ja ilmoitti, että ”tee päätös vasta sen jälkeen”. Ja minähän tein työtä käskettyä.

Leikkaus itsessään meni hyvin. Sain aika nopeasti heräämisen jälkeen hieman syötävääkin.

14914637_10208919246931972_1413409974_n

Operaatio alkoi hieman ennen kymmentä aamulla ja heräilin nukutuksesta reilun tunnin päästä. Kun aivot alkoivat taas kunnolla toimia, sain siirrettyä käteni tippaletkuineen peiton alle. Siellä ne tissit olivat. Hoitajan avustuksella niistä on olemassa jopa valokuvat välittömästi heräämisen jälkeen.

Alla oleva kuva kertoo tilanteen ennen ja jälkeen leikkauksen.

14914869_10208919247091976_1532388826_n

Sitten näitä suuria epäilyjä ja pelotteluja:

Minulle kerrottiin (ilmeisesti maalaisjärjellä), että implanteista voi saada syövän. Jossain lehdessä oli kuulemma lukenut niin. Tietysti tiedettäisiin asioista enemmän, jos luettaisiin vaikka niitä 2000-luvulla ilmestyneitä lehtiä.

Päätöksestäni ollaan myös oltu huolissaan. Voin kertoa, että mielenterveyteni ei ole järkkynyt, päinvastoin. Olen ihan itse osannut tehdä tämän päätöksen ilman kenenkään painostusta. Oloni on tällä hetkellä henkisesti parempi kuin aikoihin.

Kivuista huolimatta olen iloinen ja erittäin tyytyväinen päätökseeni. Olen yllättynyt siitä, että minua loukanneet ihmiset eivät ole moralisoineet päätöstäni millään tavalla. Oikeastaan tilanne on ollut ihan päinvastainen. On tullut jopa sellainen tunne, että päätöstäni saatetaan jopa hävetä lähipiirissäni. Mutta ei se mitään, minua saa hävetä ihan keskenään jokainen joka kokee sen tarpeelliseksi. Minua saa myös moralisoida, mutta on hyvä muistella ensin ovatko kaikki omat päätökset ja teot elämässä olleet aina ihan fiksuja. On myös hyvä palauttaa mieliin se, että me tosiaankin elämme jo 2000-luvulla.

Minulla on myös ihan hyvin tiedossa kaikki mahdolliset riskit mitä tähän sisältyy. Sain ne tiedot ihan kirurgilta suoraan ja olen myös osannut itse ottaa asioista selvää. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kukaan jonka serkunkissankaimankaverille on käynyt huonosti, ei tiedä minun tilanteestani mitään. Nämä ovat taas niitä asioita mitä ei voi verrata keskenään kenenkään kohdalla. Me kun satumme jokainen olemaan yksilöitä ja kaikki eivät reagoi asioihin samalla tavoin.

Minä sain sen mitä lähdin koko operaatiosta hakemaankin: Tissit.

14875188_10208919247011974_87477501_n

Lisäksi näytin itselleni mihin minä pystyn, kun tarpeeksi haluan. Ei tullut tekosyitä eikä jossitteluja. Pelottiko? Totta hemmetissä, mutta kaikkiin operaatioihin liittyy aina riskejä. Jos ei riskejä ota, mitään ei voi saavuttaakaan.

Minulla on vielä ainakin viikko sairaslomaa jäljellä ja ajattelin käyttää sen ajan rentoutumiseen. Kun vointi kohenee, niin lähden yksin tuonne ulos kävelemään. Vaikka leikkauksesta on kulunut vasta kaksi yötä, niin jääkaapin ovi aukeaa jo omin voimin ilman vipuvartta ja pukeminenkin alkaa luonnistua. Toipuminen siis ainakin etenee hienosti.

FacebookTwitter

Sopivien vaatteiden metsästystä

Olen aina ollut pieni. Todella pieni. Pituutta noin puolitoista metriä ja painoa alle 50 kg. Tähän asti koon xs vaatteet ovat olleet päälläni useimmiten istuvia, mutta leikkauksen jälkeen koko putosi vieläkin pienemmäksi. Kohdun poisto pudotti painoa pari kiloa mutta huomasin joulun aikaan, että sen saa kyllä väärällä ruokavaliolla takaisin. Lopputulos on vaan se, että sillä ruokavaliolla ei todellakaan jaksa. Eikä sitä edes halua loputtomiin syödä.

Nyt kun pakolliset toipumiset alkavat olla pikkuhiljaa ohi niin olen koittanut etsiä uusia treenivaatteita, koska vanhat ovat jäämässä isoiksi. Olen sitten törmännyt ongelmaan mistä voi lukea lisää täältä.

Kävin eilen Citymarketissa ja huomasin, että Jutta Gustafsberg oli lanseerannut oman vaatemalliston. Jouduin sitten pettymään heti alkumetreillä kun huomasin, että koko 36 on pienin. Tarkistin vielä Fitfarmin sivuilta ja se todellakin on niin. Sama ongelma tulee vastaan myös Fitnesstukussa ja Body Actionilla. Xs on järjestään kaikista pienin koko tai sitten löytyy näitä yhden koon ihmevaatteita, joiden istuvuudesta ei voi edes ääneen puhua.

Tämä pistää vaan miettimään, että ovatko suomalaiset todellakin niin suurikokoisia nykyään, ettei todella pienet koot myy? Ihmettelen myös sitä kuinka ihmiset ovat innoissaan siitä, että niitä isojakin kokoja on kaupoista saatavilla, mutta silti suurin osa niistä jää hyllyihin roikkumaan eivätkä ne tahdo mennä alennetulla hinnallakaan kaupaksi.

size

Löysin internetistä asiaa selventävän kuvan joka kertoo hyvin kuinka nykyään ihmiset ovat lihavia. Eli vyötärön leveys on noussut 50-luvulta melkein 25% jo vuoteen 2004 mennessä. 2015 taidetaan olla jo tätäkin suuremmissa lukemissa. Onhan suomalaisten painonnousu ollut tapetilla ihan yleisesti jo vuosia. Tehdään kaikkia hienoja tutkimuksiakin tästä aiheesta.

Aika huolestuttavaa on myös se, että olen törmännyt ihmisiin jotka ovat suorastaan ylpeitä siitä, että mahtuvat pienen koon vaatteisiin jotka on hankittu näistä erikoisliikkeistä mitkä myyvät ainoastaan suurempikokoisten vaatteita. En muista missä mutta näin kauppakeskuksessa kerran mainoksen, jossa mainostettiin tällaista ”erikoismallistoa” jossa XL olikin mystisesti kokoa S. Tuntuu että myös normaalimitoitus on suurentunut, koko S ei enää todellakaan ole kokoa S.

Eikä kaikesta voi syyttää aina perittyjä geenejä. Ainakaan minä en edes kehtaisi tehdä niin. Tämä asia lähtee jokaisesta itsestään. Myös raskauskilot ovat ihan oma valinta, siis ne mitkä jäävät synnytyksen jälkeen. Ja tietenkin myös ne mitkä kerää itselleen jo odotusaikana. Kyllä minäkin sen 10 kiloa odotusaikana sain. Mutta ne myös lähtivät koska halusin niin. Ja sen eteen piti tehdä töitä! Minulla oli elämässä vaihe, kun keräsin itseeni pyöreyttä muttei sekään ollut lopullista. Päivittäin kuulee ihmisten valittavan sitä, ettei paino putoa vaikka pitäisi mutta ei sen eteen kyllä mitään tehdä sen valittamisen lisäksi. Toinen valituksen aihe on ajanpuute. Ei ole aikaa harrastaa liikuntaa, mutta on aikaa syödä. Kolmas valituksen aihe on raha. Ei ole varaa syödä terveellisesti, mutta on varaa syödä mm. Hesburgerilla ja McDonald’silla. Ja näiden lisäksi on aikaa kotona leipoa niitä torttuja ja pullia ja syödä nekin. Valitettavaa on se, että minä tiedän tällaisia ihmisiä olevan olemassa.

Olen nähnyt, että ihmisillä on paljon näitä aktiivisuusrannekkeita mutta ei niitä pidetä koska ei jakseta sitä, että ne muistuttavat liikkumaan. Ja tämäkin on sanottu minulle ihan rehellisesti ääneen. Onhan se ihan hirveää jos haluaisi olla paremmassa kunnossa mutta ei huvita tehdä mitään sen eteen. Eikä kenenkään mieltä varmaan ylennä se, että kun ei ole kunnossa niin siitä huomautetaan. Jos ei kukaan muu sitä tee niin lääkäri tekee. Ja se huomautus tulee yleensä reseptien kera. Ihmiset syövät paljon lääkkeitä koska fyysinen kunto vaatii niin. On todella surullista katsella tätä myös lähipiirissä. Kuinka lapset ja lastenlapsetkin ovat huolissaan siitä, että ollaan välinpitämättömiä omasta terveydestä. Mutta kuitenkin olemme todella voimattomia auttamaan toisia jos ei autettavalla ole tahtoa muuttaa asioita. Aina sitä vaan toivoo, että nämä ihmiset ottaisivat itseään niin sanotusti niskasta kiinni ja alkaisivat miettimään asioita. Se on harmillista, ettei hyvää oloa ja jaksamista voi kukaan tuoda valmiina nenän eteen vaan se pitää itse saada aikaan.

Ja kyllä liikunta ottaa kipeää. Jos ei heti niin myöhemmin. Mutta siihenkin tottuu ja kun tarpeeksi tekee, niin kivutkin helpottaa. Ei kukaan voi treenata täysin kivuttomasti koska lihakset tekevät töitä. Eikä liikunta ole pelkästään salilla hyppäämistä tai pitkiä juoksulenkkejä. Voi myös harrastaa arkiliikuntaa esim. käyttämällä hissin sijasta portaita tai mennä auton sijasta pyörällä. Ja niin uskomatonta kuin se onkin, niin myös arkiliikunnalla on iso osuus ihmisen hyvinvointiin. Se on hyvä alku, mutta ihmeisiin sekään ei pysty.

Jokainen tekee tietysti oman valintansa, mutta kannattaa myös miettiä onko jälkikäteen aihetta valittaa. En minäkään ihan tuosta noin vain saa itseäni pidettyä hoikkana. Itse laitan suuhuni vuorokaudessa 1000-1500 kcal riippuen siitä, mitä olen päivän aikana tehnyt. Enkä ole kuollut vaikka en koko ajan ruokalautasen kanssa hengailekaan.

Hieman taisi mennä otsikosta ohi koko kirjoitus, mutta ehkä kuitenkin melko tärkeää asiaa.

Minä lähden nyt ottamaan ilon irti arkiliikunnasta kävelemällä paikasta a paikkaan b ja sieltä takaisin paikkaan a. Ja koitan sitten internetin avustuksella jostain kiinan kaupasta löytää itselleni sopivan kokoisia treenivaatteita, että pääsen taas aloittamaan treenauksen koska olen sen ansainnut!

 

 

FacebookTwitter

Sairasloma-ahdistus!!!

En sitten tullut ajatelleeksi, että ison leikkauksen jälkeen saikkupäivät voi olla ankeita. Kun on tottunut siihen, että aina voi lähteä lenkille tai kauppaan kun tuntuu siltä niin eihän tämä ole kivaa ollenkaan. Todella nopeasti tulee vetämätön olo vaikka ei mitään sen suurempaa tekisikään.

Leikkauksesta on kulunut nyt viikko.

Olen ehtinyt käydä jo hammaslääkärissä kuulemassa lauseen: ”Me ei valitettavasti voida tehdä mitään koska yleensä näin isojen operaatioiden jälkeen pitää odottaa vähintään kaksi viikkoa ja kun sulle pistetään sitä Klexanea.”

Ja samankaltainen vastaus jatkuvasta neulomisesta aiheutuneeseen niska- ja hartiakipuun. Tosin tähän auttoi kunnollisten kipulääkkeiden lisäksi kylmä pakastevihannespussi.

Toisaalta on ollut aika mielenkiintoista seurata omaa vointia ja kaikenlaisia olotiloja mitä tämän viikon aikana on tullut esille.

Eilen illalla tajusin vahingossa makaavani mahallani sängyssä ilman minkäänlaisia kipuja. Ensin ajattelin, että illalla ottamani lihasrelaksantti mahdollisti sen mutta aamulla heräsin samasta asennosta edelleen ilman kipuja.

Kotitöiden tekeminen on tosi hidasta ja tuntuu työläältä. En ole oikein uskaltanut kurkotella korkealle ja kumartaminen pitää tehdä hitaasti ja harkiten. Imuri on saanut toistaiseksi pysyä kaapissa.

Eniten huvitusta on aiheuttanut kaikki se, mitä ehkäisyn lopettaminen toi tullessaan. Välillä oli kylmä ja välillä kuuma niin, että hiki virtasi. Onneksi nämä oireet ovat helpottaneet. Kaikkein eniten on herättänyt ihmetystä se kun asiat ei enää suoraan sanottuna v*tuta niin kuin aiemmin. Ei ottanut päähän vaikka pyykit oli viikkaamatta monta päivää, keittiö oli kaaoksessa ja imuroidakin pitäisi. Kodin yleinen siisteys on kuitenkin aina ollut minulle tosi tärkeä asia ja jos tästä ei ole pidetty huolta, niin hermot on menny heti!  Mietittiin sitten, että kuinka paljon hormonaalinen ehkäisy on vaikuttanut omaan olemukseeni ja keskustelun loppulause oli kihlattuni sanoja lainaten: ”Tästähän tulee mielenkiintoista.”

Olen erityisen kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat vointiani kyselleet niin viesteillä kuin puheluillakin. On tosi kiva kun olette olemassa! <3 Ja kaiken hyvän lisäksi kihlattuni vanhemmat yllättivät minut sunnuntaina kukkakimpulla, jota en osannut odottaa ollenkaan! Ja oli kyllä ihan minun näköiseni kimppu. 🙂

12231513_10206249858638933_87048108_n

FacebookTwitter

Se suuri päivä!

Ennen leikkausta olleet käynnit täällä: http://www.sanjakuusisto.fi/2015/10/13/suhteeni-kohtuuni/
Osa 2 leikkauskertomuksesta täällä: http://www.sanjakuusisto.fi/2015/11/10/se-suuri-paiva-2/

Suhteeni kohtuuni on päättynyt. Erosimme ankeissa oloissa torstaina 5.11. Eroa tuo kapistus ei itse halunnut vaan piti turvautua ulosottoon poismuuton varmistamiseksi.

Leikkauspäivän aamuna oli hirveä jännitys ja huonosti nukuttu yö takana. Oli nälkä ja jano, kun koko yön oli pitänyt olla ilman ruokaa ja juotavaa.

Seitsemältä piti saapua sairaalalle ja ennen kahdeksaa olin jo matkalla leikkaussaliin.

Erittäin kyseenalaista oli kuitenkin se, että leikkaava lääkäri yritti vielä kerran puhua minua tähystyksellä tehtävään operaatioon joka olisi viimeistellyt mahani täysin epämuodostuneeksi arpiläjäksi. On se kumma kun juuri sillä hetkellä kun potilas on peloissaan ja ahdistunut, yritetään vielä vaihtaa etukäteen sovittua suunnitelmaa. Tuli mieleen, että olikohan leikkaava lääkäri mahtanut edes lukea minun potilaskertomustani ollenkaan? Oli vain sekuntien päässä etten olisi lähtenyt kotiin ja antanut asian olla. Esilääkitystä minulle ei edes tarjottu ennen leikkaussaliin menoa.

Salissa odotti iso joukko henkilökuntaa, joista jokaisella oli oma tehtävänsä. Erityisesti jäi mieleen eräs hoitajanainen, joka koko ajan jaksoi rauhallisella äänellä kertoa mitä seuraavaksi tapahtui. Sain kanyylin käteen ja verenpainemittarin toiseen käteen.

Selkäydinpuudutus on edelleen maailman kamalinta ikinä vaikka siihen saisi miten paljon rauhoittavia tai puuduttavia aineita tahansa.

Sain monet piuhat ja anturit otsaan, käsiin, rintakehään ja selkään.

Viimeinen muistikuva leikkaussalista on se, kun minulle toivotettiin hyvää yötä.

Heräämössä olin ollut jo klo 10.30 ja itse heräilin vasta puolisen tuntia sen jälkeen. Pyytäessäni juotavaa sain ainoastaan vettä. Mehua ei voitu antaa kun siitä tulee yleensä huono olo. Loppujen lopuksi se mehupurkki löysi tiensä käteeni kun päätin, että on päästävä istumaan ja heti! Eikä muuten tullut huono olo! Osastolle pääsin puoli kolmen maissa ja sekin tapahtui vasta kun olin sitä itse useaan kertaan pyytänyt.

Osastollaoloajasta voin sanoa että kivunhoito on suomessa aivan lapsenkengissä. Buranaa ja Panadolia määrätään kaikkeen mutta potilaan kiputiloja ei oteta tosissaan ja kaikki oikeasti vaikuttavien kipulääkkeiden annostukset ovat aina minimissä tai sen alle. Ja sitten odotellaan että josko se ihmeparantuminen sieltä tulisi seuraavien tuntien aikana ennenkuin hyväksytään ettei se lääkeannos ehkä ollutkaan riittävä.

Kotiin jouduin lähtemään niiden perinteisten Buranan ja Panadolin voimalla. Näemmä ainakin Seinäjoen Keskussairaalan ammattitaidoton henkilökunta kokee ihan hyväksi toimintamalliksi uhkailla potilasta sillä että joutuu jäämään osastolle ”jos ei tavalliset lääkkeet riitä”. Eli kivunhoidon voi jättää tekemättä kun potilas itse toteaa ääneen että ”vitut, kärsitään sitten, mä lähden kotiin.”. Luonnollisesti papereissa tulee lukemaan jotain aivan muuta kuin mitä oikeasti tapahtui, koska ei kai kukaan nyt vastuuta mistään voi ottaa. Kaiken tämän lisäksi leikkaava lääkäri ei ollut vaivautunut kirjoittamaan minulle reseptiä nukahtamislääkkeistä, vaikka itse oli sitä mieltä että näin tehdään. Kotiutumisesta alkaen on ollut ja tulevina päivinä tulee olemaan tiedossa vain kipua ja unettomuutta. Mutta takaisin en todellakaan ole menossa!

Tarkistin vielä mielenkiinnosta, kyllä jokaista lääkeainetta mitä minulle annettiin osastolla myydään ihan normaaleissa apteekeissa. Eli mitään estettä asianmukaiselle lääkitykselle ei olisi ollut. Kyse on ainoastaan henkilökunnan piittaamattomuudesta ja ammattitaidottomuudesta. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki joihin törmäsin sairaalassaoloaikanani eivät tulisi ikinä pärjäämään yksityisellä sektorilla. Onko Suomen julkisen terveydenhuollon ainoa oikea tarkoitus siis työllistää ne jotka eivät kenellekkään kelpaa?

Sairaalaruuasta voisi kirjoittaa vaikka oman blogitekstin mutta tiivistetään koko sisältö yhteen lauseeseen: Seinäjoen keskussairaalassa tarjoiltava ruoka saa huonoimmankin mahdollisen kehitysmaan, todennäköisesti EU:n mustalla listalla olevan lentoyhtiön turistiluokan vaikuttamaan 3 Michelin tähden ravintolalta. Ruoka oli mautonta enkä kyllä sen terveellisyydestäkään menisi ihan takuuseen. Ilmeisesti tarkoituksena on että potilas pelkää seuraavaa ruokailua niin paljon että lähtee mieluummin kotiin ilman lääkitystä kuin viettää enää yhtäkään sekuntia sairaalassa.

Kiitos Seinäjoen Keskussairaala, olet paska.

12202312_10206217503510075_870947183_n

Joka tapauksessa olen hengissä edelleen ja kohtua sekä munatorvia tyhjempi. Kyljelle kääntyminen tuntuu hassulta, ihan kuin kaikki sisäelimet vatsassa liikkuisivat mukana.

Lopuksi voin sanoa, että tätä kirjoittaessani juuri uutisoitu sote-uudistus jossa käyttäjä saa itse valita palveluiden julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin tuottajan toteutuu, enkä sen vuoksi enää ikinä tule vapaaehtoisesti käyttämään julkista terveydenhuoltoa.

FacebookTwitter